Iron Maiden, The Final Frontier 2011 Helsinki

Posted: 09/07/2011 in Elämää, Kesä, Musiikkia, Valokuvaus
Tags: , , ,

Iron Maiden, Helsinki, Finland

Kiertuepaitaa jonottaessa meinasi alkulämmöt jo hieman nousta. Ei pelkästään nämä kauluspaitaäijät, jotka eivät osanneet päättää minkä niistä selvästi esillä olevista paidoista mahtaisi sopia neidille päälle. Vaan kyllä siihen saadaan mukaan vielä joku junttikin, joka päätti tehdä oman yhden miehen jonon, kukaan ei siinä vieressä viitsinyt sanoa mitään, syy voi olla että juntti oli myös jonon poikia tuplat isompi. Olisin käynyt vinkkaamassa heinähatulle jonon päätä, mutta kauniimpi osapuoleni esti urhoollisen retkeni.
Niin ja mitä lantapuntti osti? Hitto, kolme huivia!
Kuitenkin sain oman paitanikin.

Kun päästiin kentälle hot spottiin, niin ei siis liity mihinkään wi-fiin, vaan tuulettomaan, auringon paahtamaan pisteeseen. Johon tietenkin leiriydyttiin, radan ja nurtsikentän laidassa, näki hyvin eikä kukaan ollut tappituntumassa.

Alice Cooper aloitti settinsä ja väki ikään kuin vasta valui paikalle, se jotenkin latisti alkuun jopa Cooperin biisejä. Niin, enkä tunnistanut niistä n. puoliakaan, osaksi tietenkin syynä live-keikan ekstrakepitys sun muuta.
Sitten jo hieman tunnelmaa kun väki lämpesi, ja varsinkin kun Alice toi Frankesteinin lavalle.
Lopussa saatiin vielä nähdä kuinka kokenut pappa otti yleisönsä, Suomen lippu kädessä ja lätkämaajoukkueen paita päällä veti yhden biisin (paidassa nimi Cooper ja numero #18). Mikäs sopivampi lopetus kuin tuoda lavalle giljotiini, ja päättää pää pois muusta ruumiistaan.
Kova oli lämppäri, veti ’bout tunnin setin.

En tosin tarvinnut lämmitystä, paitakin sai jo alussa lähteä päältä.
Meillä kävi uskomaton hillo, sillä bongattiin frendi siitä kentältä. Leirimme kasvoi siis 33,33%, olimmehan alkuun S:n kanssa kahdestaan.

Sille ei vaan voi mitään, mutta kun venataan pääesiintyjää, niin jokainen lavalla käväisevä roudari/kameramies saa raikuvat aplodit, taas sama juttu.
Yksi mikä pisti silmään myös, olivat vaahtosammuttimet. Nuo lapset siis, jotka eivät juuri 12kg jauhesammutinta suurempia olleet. Ei kait, hyvin käyttäytyivät yms. pisti vain merkille.

Maiden tuli lavalle aika tarkkaan kakskikymmentä vaille yhdeksän. Ekat biisit pääsi taas jotenkin ohi tottuessaan äänentoistoon, varmaan kolmen kipaleen ajan olin jumissa. Enkä ympärilleni katsellessa ollut ainoa, ellei lasketa mukaan joitain yksilöitä jotka eivät olleet oikealla lääkityksellä.
Vaikka olikin biiseissä mukana, niin tottahan se on, että oikeastaan vain ne omat suosikit saivat kunnolla potkua koneeseen. Tuli laulettu/huudettua niin paljon kuin pystyi rääkymään.
Varsinkin encore biisit vetivät tukan pystyyn, ja ehkä pari onnen tippaa housuihin.
Ed:n tulemisesta oltiin hieman hehkutettu iltapäivälehdissä, joten odotin jotain kuumailmapallon kokoista järkälettä, sitä vastoin sain kitaraa soittavan Edin sekä valtavan pään. Pää siinä kääntyili ja availi kitaansa, silmissä oli punaiset lyhdyt, hip hip.

Walking guitar playing Ed

Kun bändi taputettiin uudelleen lavalle, veikkasin oikein ekan biisin, number of the beast. Kah, sieltä nousi jokin pirullinen, äärimmäisen pelottava helvetin tulen lähettiläs lavasteista. Ainoa vika, että se muistutti hyvin paljon huomista korkeasaaren reissun pässien tapaisia elukoita.

Mutta keikka oli hyvä, tiedän ainakin olleeni lähellä skobeja, läiskineeni kätösiäni kovaa vastakkain sekä päästelleeni laulua tarkoittavaa ääntä kovaa ja paljon. S otti muutahkon kuvan keikasta, joten katson muutaman mieluisan (mieluummin ei pelkkää omaa naamaa) otoksen tämän postauksen liitteksi.

Kommenttia

Fill in your details below or click an icon to log in:

WordPress.com Logo

You are commenting using your WordPress.com account. Log Out / Change )

Twitter picture

You are commenting using your Twitter account. Log Out / Change )

Facebook photo

You are commenting using your Facebook account. Log Out / Change )

Google+ photo

You are commenting using your Google+ account. Log Out / Change )

Connecting to %s